Kun sei­sot sanat­to­ma­na ja avut­to­ma­na kai­ken kes­kel­lä

Maa­lis­kuu meni ohit­se jos­sain ihmeel­li­ses­sä sumus­sa. Kaik­ki alkoi ilmoi­tuk­ses­ta: “Hoi­dot eivät enää tehoa ja ne jou­du­taan lopet­ta­maan.” Minun piti lukea tämä äiti­ni lähet­tä­mä What­sApp-vies­ti use­aan ker­taan. En vain jos­tain syys­tä ymmär­tä­nyt asi­aa. Hän on ollut niin iloi­nen, pir­teä ja teke­vä. Hän on kul­ke­nut len­keil­lä, kävel­lyt kun­to­ma­tol­la sekä ihas­tel­lut maa­il­maa ympä­ril­lään, ja olen saa­nut vies­tei­nä kuvia sii­tä­kin edes­tä. Olem­me puhu­neet kesäs­tä, mitä kesäl­lä tapah­tuu ja mitä äiti­ni aikoo kas­vat­taa pihal­la isän kans­sa. Mil­loin daa­liat piti­kään nos­taa esiin? Sit­ten tämän yhden tär­keim­män ihmi­se­ni elä­mäl­tä vede­tään mat­to alta, ja kah­des­sa vii­kos­sa hän oli pois­sa lopul­li­ses­ti. Ei enää aamu­vies­te­jä, huo­me­nia tai hyvää yötä. Ei mui­ta­kaan höpö­tyk­siä saa­ti juo­ru­ja kylil­tä ja suku­lai­sil­ta. Kun käve­lin äidin sai­raa­la­huo­nees­ta vii­mei­sen ker­ran ulos, sei­soin avut­to­ma­na ja sanat­to­ma­na kes­kel­lä aktii­vis­ta osas­toa, joka ei pysäh­ty­nyt, vaik­ka äiti­ni sydän oli teh­nyt niin.

Yrit­tä­jä­nä olen tot­tu­nut tilan­tei­siin, jois­sa sisäl­tö­jä pitää puna­ky­näil­lä syys­tä tai toi­ses­ta tilan­tees­sa kuin tilan­tees­sa. Maa­lis­kuun alus­sa, kun äiti selit­ti minul­le kon­kreet­ti­sen tilan­teen, teke­mi­nen ja ins­pi­raa­tio kato­si­vat koko­naan. Tie­to ei kui­ten­kaan tul­lut ihan pus­kis­ta. Sain tie­tää tule­vas­ta jo vii­me syk­sy­nä, kun ensim­mäi­nen merk­ki äidin heik­ke­ne­väs­tä tilas­ta tuli tie­too­ni. Tämän jäl­keen koko tal­vi meni kuin oli­sin kom­pu­roi­nut pol­via myö­ten syväs­sä han­ges­sa. Vaik­ka tein töi­tä, tein sen oudol­la auto­maa­til­la — ei mitään ext­raa, mut­ta ei mitään jää­nyt teke­mät­tä­kään. Maa­lis­kuun alus­sa kynä kui­ten­kin yksin­ker­tai­ses­ti irto­si ottees­ta­ni. Se ei enää puna­ky­näil­lyt mitään ja teko­ä­lyl­lä sisäl­tö­jä ei saat­ta­nut teko­hen­git­tää eloon. En koke­nut sitä tär­keäk­si, vaan halusin antaa kai­ken aika­ni het­kil­le van­hem­pie­ni kans­sa.

Äiti­ni sanoi: “Ole roh­kea.”

Uuden oppi­mi­nen sekä eri­lai­siin maa­il­moi­hin tutus­tu­mi­nen ovat aina olleet per­hees­säm­me tär­kei­tä arvo­ja. Sii­tä syys­tä lap­suu­den­ko­dis­sam­me kir­jo­ja oli run­saas­ti tar­jol­la. Nii­tä luet­tiin meil­le, ja kun opin itse luke­maan, en voi­nut olla lopet­ta­mat­ta. Äiti huo­ma­si tämän ja vei minut kir­jas­toon sekä opas­ti käyt­tä­mään sitä. Sii­tä syys­tä kir­jas­tot ovat minul­le arvok­kai­ta ja tär­kei­tä paik­ko­ja. Pie­nel­lä kyläl­lä kir­jas­to oli lähel­lä, joten en kai­van­nut tukea kul­ke­mi­seen. Olin se usein kir­jas­toon käve­le­vä tyt­tö, jol­la oli iso muo­vi­kas­si täyn­nä kir­jo­ja palau­tet­ta­vak­si, ja joka kier­rel­ty­ään het­ken kerä­si kir­jo­ja yhtä ison kasan aina lai­nat­ta­vak­si. Se on vie­lä­kin tapa­ni, kos­ka vaik­ka joi­ta­kin kir­jo­ja on ilo omis­taa, joi­ta­kin voi kulut­taa vain sen ker­ran ja ne on hyvä pääs­tää kier­toon muil­le­kin.

Äiti­ni kan­nus­ti: “Ole ute­lias.”

Äiti­ni oli kova luke­maan ja hän rakas­ti kau­no­kir­jal­li­suut­ta sekä his­to­rial­li­sia romaa­ne­ja. Lap­suu­des­ta muis­tan, että äiti­ni istui illal­la kir­ja kou­ras­sa omas­sa nurk­kauk­ses­saan olo­huo­nees­sa, kun me lap­set kat­se­lim­me las­te­noh­jel­mia tai sit­ten pela­sim­me pele­jä tai piir­te­lim­me. Kir­ja vaih­tui hänel­lä tiu­haan. Tämän luku­tyy­lin olen peri­nyt äidil­tä­ni, kos­ka kun tar­tun hyvään kir­jaan kiin­ni, luen sen läpi sil­tä istu­mal­ta. Mie­he­ni nau­res­ke­lee täl­le usein­kin, että: “Jahas. Vas­tausau­to­maat­ti on men­nyt Hen­nal­la pääl­le.” Hän tie­tää, että sil­loin ei kan­na­ta häi­ri­tä, kos­ka kir­ja on imais­sut minut maa­il­maan­sa.

Luke­mi­sen muka­na kehit­tyi myös tai­to­ni kir­joit­taa. Sen huo­ma­si jo äidin­kie­len opet­ta­ja­ni kou­lus­sa, kun hän ker­toi par­hais­ta aineis­ta, joi­den jou­kos­sa oli usein oma­ni. Hän muis­ti koros­taa sitä, että näi­den teks­tien kir­joit­ta­jien sisäl­löis­tä huo­maa, kuka lukee kir­jo­ja enem­män kuin muut — hän puhui sil­loin suo­raan minul­le. Luke­mal­la nimit­täin maa­il­man­ku­va laa­je­nee, näkö­kul­ma-ajat­te­lu kehit­tyy sekä unel­mat muut­tu­vat mah­dol­li­suuk­sik­si. Kas­vo­ni punas­tui­vat sil­loin posi­tii­vi­ses­sa mie­les­sä. Luke­mi­sen vuok­si kir­joi­tin pal­jon, ensin päi­vä­kir­jaa ja sit­ten runo­ja sekä eri­lai­sia mui­ta pidem­piä sisäl­tö­jä. Kaik­ki tämä oli mah­dol­lis­ta, kos­ka äiti­ni antoi minul­le väli­neet teh­dä niin. Äiti­ni näyt­ti minul­le sanat sekä antoi roh­keu­den käyt­tää nii­tä.

Äiti­ni pyy­si: “Pidä huol­ta”

Meil­le kai­kil­le tulee eteen jos­sain vai­hees­sa se het­ki, kun ymmär­räm­me vaih­ta­neem­me roo­lia van­hem­piem­me kans­sa. Emme enää kysy neu­voa – vaan annam­me nii­tä. Se tapah­tui minul­le lopul­li­ses­ti vii­me syk­sy­nä. Istuin erää­nä ilta­na mie­he­ni kans­sa sau­nas­sa ja sanoin hänel­le, että nyt olen astu­nut sen seu­raa­van aske­leen por­tais­sa eteen­päin. En ole enää lap­si, joka saa kai­ken kai­paa­man­sa avun van­hem­mil­taan, vaan minä olen nyt se hen­ki­lö, joka antaa avun van­hem­mil­le­ni. Olen se tuki ja tur­va, kun hätä iskee.

Vii­meis­ten viik­ko­jen aika­na äiti ker­toi minul­le pelois­taan sekä tar­peis­taan. Kävim­me läpi hänen vii­mei­siä toi­vei­taan sekä jär­jes­te­lyi­tä, mitä hän oli teh­nyt ja mitä hän haluai­si. Jos­kus sekaan mah­tui myös epä­us­koa hänen­kin puo­lel­taan. “Kau­he­aa puhua täl­lai­sis­ta.” Hän oli huo­lis­saan isä­ni jak­sa­mi­ses­ta sekä sisa­ruk­sis­ta­ni ja hei­dän per­hei­den jak­sa­mi­ses­ta. Hän ei halun­nut kuor­mit­taa hei­tä näil­lä kai­kil­la tie­doil­la hänen tilas­taan, vaan halusi pitää hei­dät tie­toi­si­na sopi­vis­sa mää­rin. Äiti luot­ti täs­sä minuun. Vies­tin­nän ammat­ti­lai­se­na ymmär­rän tämän enem­män kuin hyvin. Kaik­kea ei tar­vit­se ker­toa kai­kil­le, mut­ta tie­toa pitää välit­tää sopi­vas­sa suh­tees­sa eteen­päin koh­de­ryh­mä huo­mioi­den. Vaik­ka tuo voi kuu­los­taa kyl­mäl­tä täs­sä yhtey­des­sä, sitä se ei ole. Äiti tun­tee par­hai­ten lap­sen­sa.

Kun tär­keä ihmi­nen siir­tyy täs­tä elä­mäs­tä pois, tulee ensim­mäi­se­nä mie­leen se, että minun oli­si pitä­nyt teh­dä niin ja teh­dä noin. Minul­le ei. Olen elä­nyt monel­la tapaa onnel­li­sem­min kuin moni muu. Minul­la on ollut äiti, joka on ollut aina läs­nä, rin­nal­la­ni ja mie­les­sä­ni. Äiti opet­ti minua rakas­ta­maan maa­il­maa ja sen tari­noi­ta. Äiti­ni antoi minul­le tär­keim­mät neu­vot — ole roh­kea, ole ute­lias ja pidä huol­ta lähim­mis­tä ihmi­sis­tä­si. Nämä ovat myös arvo­ni. Äiti uskal­si pääs­tää minut monel­le mat­kal­le untu­vik­ko­na, ja hän luot­ti aina, että en tee type­ryyk­siä. En kos­kaan pet­tä­nyt tätä luot­ta­mus­ta. En oli­si uskal­ta­nut läh­teä tai kokeil­la sii­piä­ni, jos minul­la ei oli­si ollut äitiä­ni. Hän osa­si usein kysyä sen kysy­myk­sen, jota en itse osan­nut itsel­tä­ni kysyä. Jään kai­paa­maan näi­tä asioi­ta ja ehkä eni­ten juu­ri nii­tä het­kiä, kun hil­jai­si­na aamui­na kah­vi­kup­pi höy­ry­ää kädes­sä­ni ja kat­se­len, kun koi­rat kir­maa­vat taka­pi­hal­la. Sil­loin oli­si niin luon­te­vaa naput­taa hänel­le vies­ti: “Huo­men­ta, mitä sin­ne?”